Kotoutumisen ulottuvuudet ja pakolaisten hyvinvointi

Johanna Hiitola

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva: SEMPRE-hankkeen seminaari 2017

Osallistuin heinäkuussa Torontossa järjestettyyn sosiologian maailmankonferenssiin, jonka aiheena oli valta, väkivalta ja oikeus. Monet tuhansista kuulluista esitelmistä käsittelivät maahanmuuttoa tai pakolaisuutta. Osallistujalle kävi selväksi, että liikkuvuus ja pakkomuutto ovat tämän hetken polttavia kysymyksiä niin sosiologisessa tutkimuksessa kuin maailmanpolitiikassakin.

SEMPRE-hankkeen kannalta huomioni kiinnittyi yhteen mielenkiintoiseen esitykseen, jossa pohdittiin pakolaisten kotoutumisen mahdollisuuksia neljässä maassa: Kanadassa, Yhdysvalloissa, Saksassa ja Turkissa. Tutkija Ayşegül Balta Özgen (University of Buffalo, State University of New York) oli kiinnostunut siitä, miten keskenään hyvin erilaiset kotoutumispolitiikat toimivat syyrialaisten pakolaisten näkökulmasta. Hän haastatteli 98 pakolaista sekä 32 pakolaisten kanssa työskentelevää ammattilaista tutkimukseensa. Tutkija oli ollut kiinnostunut siitä, millaisena pakolaiset näissä maissa näkevät tulevaisuutensa. Ajattelen, että tutkimuksessa olisi hyvin voinut olla kyse pakolaisten hyvinvoinnin osa-alueista. Sitä nyt pohdin tässä kirjoituksessani.

Ayşegül Balta Özgen oli aloittanut tutkimuksensa ajatuksesta, että tulevaisuuden hyviä näkymiä ennustaisivat erityisesti taloudellinen turvallisuus ja väliaikaisuus vs. pysyvyys, jotka länsimaisissa pakolaisia vastaanottavissa yhteiskunnissa ovat usein hyvällä tai ainakin kohtalaisella tolalla. Tutkija sai kuitenkin aivan erilaisia tuloksia. Syyrialaisten pakolaisten hyvinvointia [oma lisäykseni, tutkija puhui tulevaisuuden näkymistä] ennustivat asuinmaan ilmapiiri ja rasismi sekä kulttuurinen samankaltaisuus (cultural proximity). Pakolaiset voivat kaikista vertailuissa olleista maista heikoiten Saksassa rasismin ja uskonnon harjoittamisen vaikeuksien vuoksi, vaikka taloudelliset edellytykset olivat kunnossa. Tosin saksalainen nykykäytäntö, jossa myönnetään vain lyhyitä oleskelulupia, jotka ovat riippuvaisia esim. kielitaidosta, heikensi myös jatkuvuuden tunnetta. Lisäksi Saksassa oli vaikeaa päästä korkeakouluopintoihin tai edetä professionaalisesti. Myös Yhdysvalloissa koettiin syrjintää ja ennakkoluuloja, joiden vuoksi pakolaisten oli vaikea kiinnittyä lähiyhteisöön. Pääsy työmarkkinoille ja korkeakoulutukseen oli kuitenkin Yhdysvalloissa helpompaa kuin Saksassa.

Yllättävänä löydöksenä tutkimuksessa huomattiin, että syyrialaiset pakolaiset voivat parhaiten Kanadassa ja Turkissa. Näistä Kanada oli odotettavissa oleva tulos vahvan monikulttuurisuuspolitiikan myötä, joka helpotti pakolaisten mahdollisuuksia esimerkiksi harjoittaa uskontoaan ilman syrjintää. Yllättävää oli Turkissa asuvien syyrialaisten tyytyväisyys. Se muodostui pelkästään kuulumisen kokemuksista, sillä muut elämänalueet (taloudellinen tai oleskelulupien jatkuvuus) olivat Turkissa hyvin epävarmalla pohjalla ja työmarkkinoilla kohdattiin usein jopa hyväksikäyttöä. Pitkän tähtäimen elämänsuunnitelmien tai uralla menestymisen sijaan tärkeätä Turkissa olikin se, että pakolaiset saattoivat kokea kuuluvansa lähiyhteisöön. Moskeijassa käyminen oli aivan tavallista eikä uskonnon harjoittamisesta seurannut sosiaalista stigmaa. Myöhemmissä keskusteluissani tutkijan kanssa kävi myös ilmi, ettei tämä tyytyväisyys kuitenkaan rajoittunut vain uskonnollisiin syyrialaisiin. Myös muut kuin uskonnolliset pakolaiset kokivat hyvinvointia! Tutkimustulos ei selity muutoin kuin syrjinnän ja rasismin sekä erilaisuuden kokemusten vaikutuksena.

Olen nyt kaksi vuotta tehnyt etnografista tutkimusta erään pienen kaupungin kiintiöpakolaisista koostuvan yhteisön kanssa [1]. Suomi näyttäytyi minulle hyvin samankaltaisena kuin Özgenin tutkima Saksa, jossa syrjintä ja rasismi vaikeutti kotoutumista ja vähensi hyvinvointia. Vaikka muutamat perheet saivat tutkimuksen aikana rakennettua elämäänsä ja asetuttua yhteisöön, suurin osa koki vahvoja ulkopuolisuuden tunteita. Tutkittavat kokivat kadulla avointa rasismia, kuten huutelua ja jopa päälle sylkemistä tai väkivallan uhkaa. Erään tutkimukseen osallistuneen nuoren parvekkeelle heitettiin säännöllisesti koiran ulosteita. Monet naiset eivät suinkaan valinneet huivittomuutta vapaasta tahdostaan, vaan siksi, etteivät kohtaisi kadulla niin paljon avointa rasismia.

Tutkimukseen osallistuneet pakolaiset kuitenkin korostivat, ettei kadulla tai julkisissa tiloissa tapahtuva syrjintä ollut heille se satuttavin. Kaikista vaikeinta oli, kun kotouttamistyössä tai viranomaisten toimesta kohdeltiin tylysti tai syrjivästi. Useat tutkimukseen osallistuneet kertoivat esimerkiksi siitä, että kotouttamistyössä saatettiin todeta, ettei pitäisi valittaa, koska ”olettehan Suomessa, ettekä Irakissa, Afganistanissa tai Syyriassa”. Tuki korkeakoulutukseen hakeutumiseen oli myös tutkimuspaikkakunnalla heikko ja joissain tapauksissa hakeutumista korkeakouluun jopa pyrittiin aktiivisesti rajoittamaan. Myös omatoimiseen muuttoon tai muuhun aktiiviseen toimijuuteen suhtauduttiin kielteisesti. Sosiaalityön ja yhteiskuntatieteiden tutkijana olen kokenut nämä kertomukset hyvin huolestuttavina. Samalla ymmärränkin toki, että tutkijalle kerrotaan vain yksi näkökulma tapahtumiin ja työntekijät kokevat samat tilanteet eri tavoin kuin asiakkaansa.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole syyllistää kotouttamis- tai muun pakolaisten kanssa tehtävän työn ammattilaisia. Mutta kuten Ayşegül Balta Özgenin alustavat tulokset osoittavat, on tärkeää, että kehitämme kotouttavia palveluita erityisesti syrjimättömyyden suuntaan. On pyrittävä aktiivisesti eroon rakenteellisesta rasismista, joka estää pakolaisten elämässä etenemistä tai tekee jokapäiväisistä viranomaiskontakteista ulossulkevia kokemuksia. Samalla on kyse myös laadukkaasta sosiaalityöstä, jossa ei esimerkiksi ammuta alas asiakkaiden unelmia ja tavoitteita tai syyllistetä heitä avun tarvitsemisesta, vaan pyritään pitkäjänteisellä työllä rakentamaan asiakkaan elämän kokonaisuutta eheäksi. Valitettavasti kyse on myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden nopeasta kehittymisestä ja rasismilla ratsastavasta populistisesta politiikasta, jonka hyvinvointivaikutuksiin yksittäinen työntekijä ei voi vaikuttaa.

Özgen kysyi esityksensä lopuksi: “Can public attitude be shaped by policy?” eli voiko politiikka vaikuttaa yhteiskunnallisiin asenteisiin. Vastaukseni on kyllä. Siksi meidän tulisikin tutkijoina, kentän työntekijöinä, vaikuttajina tai ihan vaan yksittäisinä kansalaisina tehdä kaikkemme, jotta yhteiskuntamme muuttuisi avoimemmaksi. Tämä on sekä parasta nuoriso-, perhe- että ja turvallisuuspolitiikkaa.

Tämä on viimeinen kirjoitukseni SEMPRE-hankkeen työntekijänä. Siirryn uusiin tehtäviin Siirtolaisuusinstituutin erikoistutkijaksi. Jatkan uudessa työssäni pakolaisten hyvinvointiin keskittyvää tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa: Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: Haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita.

[1.] Tutkimuksen ensimmäiset tulokset ovat luettavissa 4/2018 ilmestyvässä Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön aikakauslehti Januksen teemanumerossa Pakkomuutto ja kotouttamistyö.

Kirjoitus julkaistu myös Sosiaalitarkkailija blogissa.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s